"Oman" uskonnon opetus

Osallistuin tänään Helsingin Vapaa-ajattelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen jossa käsiteltiin katsomusaineiden opetuksen tulevaisuutta Suomessa. Toista puolta keskustelussa edustivat luterilaisen ja islamilaisen uskonnon opetusta edustavat tahot, heitä vastassaan taas olivat filosofiaa ja elämänkatsomusta edustavia henkilöitä. Keskustelutilaisuus oli antoisa ja kiinnostava, ja siinä tuli ainakin kerrattua syyt miksi uskonnonopetuksesta on syytä käydä rakentavaa keskustelua.

Keskustelussa minua häiritsi ehkä eniten lapsen "omasta" uskonnosta puhuminen, ja siitä kuinka lapsella on oltava oikeus oman uskonnon opetukseen. Richard Dawkins ottaa tähän asiaan kantaa kirjassaan Jumalharha, todeten, että kyse ei ole lapsen uskonnosta, vaan hänen vanhempiensa. Ei ole kristittyjä lapsia, tai muslimilapsia, tai skientologilapsia. On vain perheitä, joissa aikuisilla on jokin uskonto, ja oletetaan että se periytyy sellaisenaan lapsille. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttanut yhteiskunnallisena ilmiönä kirkosta eroaminen. Ongelman ydin on siinä että valtaosa kirkon jäsenistä on lapsena kastettu kirkon jäseniksi pysähtymättä lainkaan miettimään mahdollista lapsen omaa mielipidettä asiaan. Niin kävi minullekin. Vanhempani liittivät minut evankelisluterilaiseen kirkkoon vain muutaman kuukauden ikäisenä, tiedustelematta minulta lainkaan että onkohan tämä kristinusko nyt sitten minun uskontoni. No aika turhahan sitä olisikin ollut kysyä, enhän minä sen ikäisenä olisi osannut ottaa kantaa asiaan.

Kirkolta on edesvastuutonta toimintaa ottaa jäseneksi vauvoja pelkästään siksi että vanhemmat sitä pyytävät. Tästä seuraa sitten se että lapsella ei ole koko alaikäisyytensä aikana juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan uskonnolliseen asemaansa. Toki vanhemmat voivat tarvittaessa myöntää 16-vuotiaalle lapselleen luvan erota kirkosta, tai erottaa alle 16-vuotiaan lapsen kirkosta suostumuksellaan, mutta se on vanhemmista kiinni. Lapsella ei ole omaa päätösvaltaa asiassa, jota kutsutaan hänen "oman" uskontonsa opetukseksi. Jos kyse olisi lapsen "omasta" uskonnosta, niin silloin kai lapsella tulisi olla oma valinnanvapaus sen suhteen. Alle 18-vuotiailla ihmisillä ei ole Suomessa uskonnonvapautta. Ikävää, että lapsille ei suoda oikeutta joka aikuisille on itsestäänselvyys.

Tulisi puhua vaikkapa perheen uskonnonopetuksesta, sillä "oman uskonnon opetus" on yhtä absurdi ilmaisu kuin "kunniamurha". Miten sellainen voi olla oma uskonto, jota ei ole itse valinnut, ja johon ei ole omaa päätösvaltaa? ET-oppilailla on itseasiassa parempi tilanne, koska heillä on valinnanvapaus opiskella halutessaan luterilaista uskontoakin. Tämäkin vapaus vaihtaa katsomusainetta puuttuu luterilaisen kirkon lapsijäseniltä. Ja silti vain hoetaan "oman uskonnon opetusta" samoin kuin hoetaan sitä että ei Suomessa ole valtionkirkkoa, vaan kansankirkko. Valheet eivät muutu todeksi vaikka niitä kuinka monta kertaa toistettaisiin.

Onko uskonnonopetukselle sitten vaihtoehtoja? Nyt on tuotu esille sellaista mahdollisuutta että opetettaisiin kaikille yhteistä katsomuseettistä ainetta. Voimmeko ottaa oppia Ruotsalaisesta religionskunskapista eli uskontotiedosta? Rajan takaa on kuulunut sellaisia uutisia että oikeuden päätöksellä on jouduttu vapauttamaan oppilaita uskontotiedon opetuksesta, koska se ei olekaan niin neutraalia, kuin oli tarkoitettu. Tämä on mahdollinen skenaario Suomessakin yhteisen katsomusaineen toteutuessa: luterilainen kirkko suolaisi oppiaineen omilla mausteillaan, ja pahimmassa tapauksessa kävisi niin että nykymuotoinen uskonnonopetus jäisi, mutta vähemmistöuskontojen ja ET:n opetus hävitettäisiin.

Yksi vaihtoehto olisi säilyttää nykymuotoinen jaoteltu uskonnonopetus, mutta vähentää tuntimäärää nykyisestä. Omilta kouluvuosiltani muistelen että uskonnon opetus alkoi jo ala-asteella, ihan alkupäässä, kun osattiin hädin tuskin vielä kirjoittaa tai laskea yhteenlaskuja. On päivänselvää kirkon kannalta että indoktrinaatio on aloitettava pienestä pitäen, koska mitä enemmän ihminen oppii, ja mitä tiedostavammaksi ja kriittisemmäksi tulee, sen vaikeammin on uskonnon ilosanomaa levittää. Jotta oppi tarttuisi lapsiin, uskontoa on opetettava jo pienestä pitäen, kun lapset ovat vielä kyvyttömiä suodattamaan annettua tietoa kriittisen seulan läpi. Uskonnonopetusta vois vähentää ala-asteella, niin että se alkaisi vaikka vasta viidennellä tai kuudennella luokalla.

Parastahan olisi luonnollisesti se että nykymuotoisesta uskonnonopetuksesta kouluissa luovuttaisiin kokonaan, niin että uskonnon kasvatusvastuu siirtyisi uskonnollisille yhdyskunnille. Tosin tämän muutoksen läpivienti on jokseenkin mahdotonta kirkon nykyisellä valta-asemalla. Uskonnonopetusta puolustetaan sillä että 80 % suomalaisista kuuluu kirkkoon, että "jotainhan siinä on oltava". Tosin kukaan ei oikein tiedä mitä jotain, sillä mielipidemittauksissa käy ilmi että kirkon oppeihin sellaisenaan uskoo kirkon jäsenistä aika pieni osa. Enemmistöllä on jokin oma versionsa kirkon opeista joka poikkeaa siitä kirkon näkemyksestä, ja jotkut eivät usko lainkaan kuten kirkko opettaa. Kirkon jäsenyyteen on olemassa muita syitä kuin se että pitäisi kirkon oppia tärkeänä tai edes oikeana. Monet kokevat tärkeiksi siirtymäjuhlat kuten kasteen, rippikoulun, häät ja hautajaiset. Niiden katsotaan kuuluvan tapoihin, eikä tavoista uskalleta poiketa. Myös kirkon tekemä hyväntekeväisyystyö katsotaan perusteeksi kuulua kirkkoon. Nämä eivät mielestäni kuitenkaan ole syitä joilla voitaisiin perustella uskonnon opetuksen tärkeyttä, jos itse uskonnon opetukseen kirkon jäsenistä uskoo vähemmistö.

On kai tyydyttävä siihen että vanhempien uskontoa opetetaan lapsille heidän "omana" uskontonaan vielä jatkossakin, mutta on toivottava että opetuksen määrä tulisi vähenemään tulevaisuudessa, ja että uskonnonopetus alkaisi vasta ylemmillä luokilla. Olisi myös suotavaa että luterilaisen kirkon jäseniksi liitetyt lapset voisivat vaihtaa uskonnonopetuksesta elämänkatsomustietoon niin halutessaan. Tämä oikeus on jo et-oppilailla, joten miksei samaa oikeutta annettaisi kaikille ja yhtäläisesti? Nämäkin edistysaskeleet veisivät kohti sitä lopullista päämäärää, joka on yhtäläinen uskonnonvapaus kaikille, ikään katsomatta.

Keskustelutilaisuudesta jäi ehkä eniten mieleen Teemu Laajasalon kommentti siitä että elämänkatsomustiedon opetus on kuin vammaisurheilua, mutta siitä puuttuu pyörätuolin aiheuttama sympatia. En tiennytkään kuinka pahasti sanat voivat loukata. Katso koko keskustelutilaisuus YouTubessa.

Bonussektori: Alfred J. Kwak DVD:llä