Ympärileikkaus

Helsingin Sanomat uutisoi 30.3. eräästä ympärileikkaustapauksesta. 27-vuotias muslimiäiti oli kutsunut Ruotsista jonkinlaisen lääkärin ympärileikkaamaan vauvansa. "Lääkäri", jolla väitetysti oli jonkinlainen lääkärintodistus, oli suorittanut ympärileikkauksen lapselle perheen olohuoneessa. Ilmeisesti leikkaus oli ollut vähemmän onnistunut, sillä lapsi oli seuraavana päivänä viety ambulanssilla sairaalaan komplikaatioiden takia. Huolimatta siitä että äiti oli mm. kieltänyt antamasta lapselle punasoluja, puoskaroinnin jäljet ilmeisesti saatiin paikattua. Jälkikäteen äiti ei "muistanut" leikkauksen suorittaneen lääkärin nimeä. Äiti on myös ilmoittanut, ettei leikkaus liittynyt mitenkään uskontoon, vaan sen tarkoitus oli hoitaa atooppista ihottumaa. Samoin äiti väittää ettei ole tiennyt leikkauksen olevan laiton Suomessa, vaan väittää että neuvolasta olisi häntä ohjeistettu.

Tässä tapauksessa on niin moni asia vialla että on vaikea päättää mistä aloittaa. Minusta on selvää että leikkaus on tehty nimenomaan uskonnollisista syistä, ja atooppinen ihottuma on vain tekosyy. Se, että äiti oli kieltänyt antamasta lapselle punasoluja sairaalassa parantumisen edistämiseksi kertoo kyllin hyvin sen että äidille on tärkeämpää uskonnollisen opin puhtaus, kuin lapsensa hyvinvointi. Äidin toiminta on ollut pahoinpitelyyn yllytystä: hän oli maksanut epämääräiselle henkilölle n. sata euroa rituaalisen leikkauksen suorittamisesta, jolle ei ollut kunnollisia lääketieteellisiä perusteita.

Suomen perustuslaissa meille kaikille taataan oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen:

6 § Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

7 § Oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.

Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Samoin rikoslaissa on määritelty törkeä pahoinpitely:

6 § Törkeä pahoinpitely

Jos pahoinpitelyssä

1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila,

2) rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla tai

3) käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Nythän tässä mielestäni rikotaan lapsen perusoikeuksia tasa-arvoiseen kohteluun ja koskemattomuuteen, sekä on syyllistytty pahoinpitelyyn. Se että rituaali on uskonnollinen ei merkitse mitään, koska ketään ei saa asettaa uskonnon eikä sukupuolen vuoksi eriarvoiseen asemaan. Lapselle on tuotettu ruumiinvamma ja mahdollisesti hengenvaarallinen tila teräaseella.

Minä en ymmärrä sitäkään että KKO on päättänyt ettei muslimipoikien ympärileikkaus olisi rikos. Tällä päätöksellä asetetaan muslimipojat eriarvoiseen asemaan sukupuolensa ja vanhempiensa uskonnon perusteella, eikä kohdella tasa-arvoisella tavalla, eikä anneta vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Jos ympärileikattavana olisi kristityt vanhemmat tai tyttölapsi, leikkausta ei sallittaisi. Perustuslaissa sanotaan: "Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta." Minä kysyn vain: mikä se laissa säädetty peruste muka on, jolla lapsen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puututaan? Missä laissa sanotaan että silpoa saa?

Ympärileikkaus on eri asia kuin kaste. Kaste on rituaali joka ei jätä mitään jälkeä ihmiseen ja siksi varsin harmiton. Ympärileikkaus puolestaan aiheuttaa elinikäisen ruumiinvamman joka samalla leimaa yksilön ikuisiksi ajoiksi tietyn uskontokunnan jäseneksi ja samalla vaikuttaa yksilön seksuaalielämään. Ympärileikkaukselle on äärimmäisen harvoissa tapauksissa lääketieteelliset perustelut olemassa. Esinahan tiukkuus on kenties ainut lääketieteellinen syy ympärileikkaukselle. Tämä on kuitenkin varsin harvinaista, ja ymmärtääkseni se on ajankohtainen lähinnä puberteetti-iässä. Uskonnollisista syistä tehtävät ympärileikkaukset tehdään kuitenkin pikkulapsille.

Suomessa lapsilla ei ole minkäänlaista uskonnonvapautta, huolimatta siitä että perustuslain yhdenvertaisuuspykälässä niin ylevästi luvataan että "lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti." Lapsilta kuitenkin puuttuu uskonnonvapaus täydellisesti. Heidät kasvatetaan surutta vanhempien uskontoon, ja heille annetaan kouluissa ainoastaan vanhempien hyväksymää uskontokasvatusta. Muslimiperheiden annetaan tehdä ympärileikkauksia uskonnollisin perustein vähääkään välittämättä lapsen oikeuksista.

Minusta on varsin ikävää että näinkin sivistyneessä valtiossa sivuutetaan lasten oikeudet täysin, ja heidät nähdään automaattisesti vanhempiensa perinteiden jatkajina, eikä heille suoda aitoa mahdollisuutta valinnanvapauteen uskontonsa suhteen.

---

Päivitys 13.4.2010: tapaus on nyt käsitelty ja syytetty tuomittu sakkorangaistukseen yllytyksestä pahoinpitelyyn. Oikeuden tulkinnan mukaan ei ollut näyttöä leikkauksen lääketieteellisestä tarpeellisuudesta. Äiti sai 40 päiväsakkoa, ja on lisäksi velvollinen maksamaan lapselleen 500 euroa kivusta ja särystä.

Jooganorsu, osa 8

Bonussektori: Sheldonshirts.com - Rillit Huurussa -sarjassa käytetyt T-paidat

Kuolemaa ja sattumankauppaa

Mitä eroa on sillä että väitetty Jumala satunnaisesti vastaa rukouksiin myöntävästi tai kieltävästi, ja ihan pelkällä sattumalla? Kirkonmiehet väittävät että heillä on vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Yksi sellainen suuri kysymys voisi olla vaikkapa että miksi heijastinta käyttävä lapsi jäi liukkaalla kelillä auton alle, kun kuljettaja puhui kännykkään? Tähän kirkon tarjoama vastaus on luultavasti jotain sen suuntaista, että Jumalan tiet ovat tuntemattomat. Sehän on vähän sama kuin vastaisi että en kyllä tiedä.

Ihmisyhteisö on kehittynyt siihen suuntaan sukupolvesta toiseen, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan. Se on ihmisyhteisön evoluution tulosta. Sellaista käytöstä voidaan havaita apinalaumoissakin: jos apina puhdistaa toisen apinan turkista loiseläimiä, se voi vastavuoroisesti odottaa että tämä hyvä teko palkitaan samanlaisella hyvällä teolla, eli sen oma turkki puhdistetaan sen jälkeen.

Nyt kuvaan astuu sattuma, joka sekoittaa pakkaa. Sattuma jakelee rangaistuksia summanmutikassa, koska elämä Maapallo on niin ennustamatonta kaaosta että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Kun hyvälle ihmiselle sattuu paha asia, kuten nyt vaikka se että lapsi jää auton alle ja kuolee, niin se rikkoo sen oletuksen että hyvää tekemällä saa osakseen hyvää ja paha saa palkkansa. Kun hyvää tekevän kohdalle sattuukin paha rangaistus, kuten yllättävä, sattumanvarainen kuolema, niin se on vastoin kaikkea sitä mitä ihmiset ovat tottuneet olettamaan.

Jotkut ihmiset ovat kuitenkin oppineet hyväksymään sen että kuolema korjaa meidät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Koko elämä on itse asiassa vain sitä että pitää keksiä jotain tekemistä siihen saakka että kuolee. Esimerkiksi syöminen, lisääntyminen, yhtälöiden ratkaiseminen ja shakki ovat suosittuja tapoja odottaa kuolemaa. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy elämää pelkkänä kuoleman odotuksena.

Eikä tarvitse puhua pelkästä kuolemasta. Voidaan puhua ylipäänsä vaikeista asioista, kuten sairauksista, onnettomuuksista ja luonnonkatastrofeista. Joillekin on selvää että elämä on vaikeaa, ennalta-arvaamatonta ja haurasta. Ei tarvitse olla kuin viikko ilman ruokaa niin elimistö hyytyy ja elämä sammuu. Elämä on riippuvainen tasaisesta ravinnon saannista, samoin siitä että on kyllin happea. Elimistö tarvitsee myös tietyn lämpötilan jossa se toimii oikein. Ihmisen elämä on jatkuvaa ylläpitotyötä ihan vain perustarpeiden täyttämisen kannalta. Lisäksi on tehtävä kaikkea ennaltaehkäisevää työtä, kuten varottava joutumasta vaarallisiin tilanteisiin ja niin edelleen. Ja huolimatta siitä miten paljon on varautunut kaikkeen mahdolliseen, voi siltikin sattua jotain yllättävää.

Sattuma ei tunnu reilulta. Ei se olekaan. Meillä on kuitenkin vahva tarve kokea oikeudenmukaisuutta ja reilua. Laki on sama kaikille. Laadimme myös lakeja sen turvaamiseksi että kaikilla on samat oikeudet ja edut, mahdollisuudet vaikuttaa ja saada oma osuutemme. Demokratiasta, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja reilusta meiningistä, siitä on suomalaiset tytöt ja pojat tehty. Niin ja sisusta tietty. Sattuma ei kuitenkaan ole reilu, demokraattinen, oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen.

Joillakin käy huono mäihä. Tulee sairauksia, onnettomuuksia ja ennalta-arvaamattomia asioita. Yhteiskunnallinen tapa käsitellä tätä asiaa on poistaa sattuman mahdollisuus, personoida se ihmiskunnan yläpuolella toimivaksi hallitsijaksi, joka kyllä tietää mikä on oikein, ja tuomitsee kaikki oikeudenmukaisesti. Kun kuolema korjaa, se kuuluu vain siihen suureen suunnitelmaan, jota uskovat eivät tunne. Uskovat tietävät vain sen, että kaikki mitä tuo hallitsija päättää on oikein, ja hyvin. Siten uskovat voivat uskoa sen että hyvien ihmisten kannattaa tehdä hyviä asioita, huolimatta siitä että lopulta kaikki päättyy kuolemaan, ja kaikki on sattuman varassa.

Uskonnon funktio yhteiskunnassa on luoda ihmisyhteisölle varmuus siitä että oikeudenmukaisuus tapahtuu, ja kaikkia kohdellaan oikein. Uskonto pyrkii eliminoimaan maailmasta sattuman vaikutuksen naamioimalla sattuman henkilöksi nimeltä Jumala, jonka päätökset, vaikka ne meistä tuntuisivatkin epäreiluilta, ovat kuitenkin loppujen lopuksi osa suurta, oikeudenmukaista suunnitelmaa. Uskonto pyrkii eliminoimaan kuoleman lopullisuuden keksimällä jatkoajan kuoleman jälkeen. Tosin se ei onnistu siinä kovinkaan hyvin, sillä uskovat kuitenkin pelkäävät kuolemaa, ja kiittävät Jumalaa aina vuolaasti siitä jos joku ei kuolekaan, ikään kuin se kuoleminen olisi ollut tosi huono juttu, eikä hyvä asia niin kuin he antavat ymmärtää.

Minun nähdäkseni elämä on haurasta, ja elinympäristömme kaoottinen. Järjestynyt yhteiskunta on illuusio jossa elämme, ja se toimii koska kaikki oletamme että se toimii. Todellisuudessa taustalla vaikuttaa niin monimutkainen systeemi että millään ei voi ennustaa sen käyttäytymistä. Me emme voi esimerkiksi vaikuttaa siihen mihin salamat iskevät. Voimme ennaltaehkäistä sitä jossain määrin tekemällä ukkosenjohdattimia, välttämällä puita ukkosen aikana, ja menemällä auton sisälle faradayn häkkiin ukkosen ajaksi, mutta siitäkin huolimatta jotkut ihmisistä kuolevat ennustamattoman salamaniskun seurauksena.

Sattuma vaikuttaa elämäämme, eikä se ole lainkaan reilua. Sattuma on ainoa asia joka ajaa evoluutiotamme eteenpäin. Sattuma vaikuttaa siten että ihmiset jotka osaavat paremmin ennakoida tapahtumia, ja mahdollisimman paljon välttää onnettomuuksia, selviävät elämän taistelussa paremmin. Sattuma on kuitenkin sokeaa kaaosta, ei elävä, persoonallinen jumala, joka tekisi viisaita, oikeudenmukaisia päätöksiä siitä kenet raiskataan ja murhataan tänään. Niin vain käy että tänään joku raiskataan, murhataan, pahoinpidellään tai ryöstetään ilman sen suurempaa oikeudenmukaisuutta. Voimme pyrkiä välttämään vahinkoja, tai minimoimaan vahinkojen vaikutukset ottamalla vakuutuksia, mutta lopulta kaikki päättyy kuolemaan, ja se sattumalla on vaikutuksensa siihen että koittaako kuolema ennemmin vai myöhemmin. Sen nimittäminen jumalaksi on vain itsensä pettämistä.

Pahan teen ongelma

On vaikeaa, kun on saanut lahjaksi pahaa teetä. Tekisi mieli juoda hyvää teetä, mutta ei voi, kun ensin pitäisi juoda pois ne pahat teet. Tai no ei oikeastaan pahat, mutta ei niin hyvät, kuin esimerkiksi vihreä minttutee, tai vihreä sitruunatee. Kun tietää että tarjolla ei olekaan sitä hyvää teetä, vaan vähemmän hyvää kiinalaista vihreää teetä, ei yht'äkkiä teekään mieli nauttia teetä. Sitten pahat teet jäävät juomatta, ja jäävät hyvätkin. Pahaa teetä ei voi myöskään heittää pois, koska on jooganorsu joka häpeää sitä että ei tykkää pahasta teestä. Ja äiti on opettanut, ettei ruokaa saa heittää pois. Eikä lahjan antajakaan tiennyt, että tee on pahaa. Tai ei ainakaan niin hyvää kuin minttutee. Kärsimys pitkittyy, kun paha tee, jota ei halua juoda, seisoo ylitsepääsemättömänä muurina norsun ja hyvän teen välissä.

Pahan teen ongelma eli Teeodikean ongelma on muunnelma tunnetummasta Teodikean ongelmasta, joka pääpiirteittäin kuuluu niin että jos on olemassa hyvä Jumala, miksi sitten on olemassa pahuutta? Teeodikean ongelma on siinä että jos on kerran olemassa hyvää teetä, niin miksi sitten on olemassa myös pahaa teetä? Tämä jos mikä todistaa sen ettei jumalaa ole olemassa.

Odotan sitä aikaa että olen käyttänyt nuo kolme viimeistä teepussia pahaa teetä, jotta pääsen vihdoin nauttimaan hyvästä teestä. Hyvä tee on valmistettu tietenkin Russellin teekannulla.

Vastuunvapautus: tämä kirjoitus on tarkoitettu leikkimieliseksi, eikä tätä kannata ottaa ihan vakavissaan.

Bonussektori: Zero & Cicolo -sarjakuvablogi

Maallistuvan kirkon teflon-arkkipiispa

Luterilainen kirkko sai tällä viikolla uuden arkkipiispan kesäkuussa eläkkeelle siirtyvän Jukka Paarman tilalle. Uusi Suomi otsikoi tapahtuman: "Suomen kirkko sai homomyönteisen pomon". Otsikkoon tiivistyy kaksi suurta ongelmaa jotka Suomessa ovat vallallaan. Ensinnäkin tämä ajattelu Suomen kirkosta. Ikään kuin koko maalla olisi yksi ainoa kirkko. Niinhän se tuntuu monesti olevankin, kun uskonnottomat ja toisiin uskontokuntiin kuuluvat lakaistaan maton alle jonkinlaisena "marginaalisena ilmiönä".

Suurin ongelma on kuitenkin juuri tuo "homomyönteinen pomo". Biseksuaalina minulla ei ole mitään homoja vastaan, mutta ateistina minua ärsyttää demokraattinen kirkko joka kerta toisensa taipuu kansan tahtoon ja maallistuu maallistumistaan. Kansaa myötäilevästä kirkosta on vaikeampi päästä eroon, kuin monoliittisesta ja kankeasta, Raamattuun oppinsa perustavasta kirkosta. Kirkon opetukset eivät perustu enää Raamattuun, vaan parhaiten maksavien mielipiteeseen. Luopumalla Raamatun opeista yksi toisensa jälkeen kirkko muuntautuu aina uudestaan elämään ihmisten keskuudessa. Kirkko esiintyy kansankunnan moraalisena kompassina, joka kertoo ihmisille mikä on oikein ja väärin. Tosiasiassa kansakunta on se kompassi, jonka mukaan kirkko suunnistaa. Kirkko on kuin loiseläin, joka on pureutunut kansakunnan lihaan. Jos kirkko puree liian kovaa, tai imee liikaa verta, se karistettaisiin irti. Siksi sen on myötäiltävä kansaa, mentävä sen mukaan kuin kansakin.

Itse olisin toivonut arkkipiispanvaalilta konservatiivisempaa valintaa. Jos kirkko olisi valinnut konservatiivisemman johtajan, liberaalit nuoret olisivat saaneet jälleen syyn hylätä kirkon, ja se olisi taas toiminut uskonnottomuutta edistävänä kehitysaskeleena. Kirkko on aiemminkin joutunut luopumaan Raamatullisista opeista, kun jäsenmäärät ovat olleet vaarassa. Joskus aiemmin kirkoissa ei vihitty kerran eronneita, ja se perustui ihan Raamatun opetukseen siitä että avioero on väärin ja että uusi avioliitto se vasta väärin olikin. No sitten kansa puhui, ja kas, kirkko päätti unohtaa Raamatun, mokoman pölyisen kirjan opit. Hei, vihitään vaan. Ja tehdään samalla naisista pappeja. Mitä sitten, jos Raamattu sanookin että nainen ei voi toimia opettajana, nainen vaietkoon kirkossa. Ja nyt sitten tämä arkkipiispa Mäkinen, jonka mielestä homojakin voisi ehkä siunata. Taas saksittiin pari sivua Raamatusta pois, kun kansa haluaa.

Nyt voisikin kysyä sitä että tuleeko koskaan vastaan sellaista opillista kynnystä, jota kirkko ei suostu ylittämään, vai jatkuuko kirkon opin ohentaminen äärettömiin, kunnes kyse on vain ohjelmatoimistosta, joka järjestää kivoja perhejuhlia, joissa ei puhuta mitään synnistä, kärsimyksestä, helvetistä tai jumalasta? Kun arkkipiispaa valitaan 50 vuoden päästä, ja vastakkain on kaksi piispaehdokasta, joista toisen mielestä Jeesus on saattanut olla täysin fiktiivinen henkilö, ja toisen miestä taas Jeesus on ihan ehdottomasti Jumalan poika™, kummasta tulee arkkipiispa? Jatkuuko kirkon periaatteista luopuminen äärettömyyksiin? Koska sitten luterilainen kirkko saa evoluutiota saarnaavan arkkipiispan, jonka mielestä luomiskertomus on lähinnä symbolinen satu? Mistä kaikesta kirkko on valmis luopumaan säilyttääkseen jäsenensä?

Kirkon tarpeena näyttää olevan mahdollisimman monien miellyttäminen samaan aikaan, mutta tehtävä kuulostaa kyllä täysin mahdottomalta. Yhteen suuntaan kumartava pyllistää vääjäämättä toiseen suuntaan. Nyt liberaaleja kumartava homomyönteinen arkkipiispa pyllistää vanhoillisille konservatiivisille kirkon jäsenille, joille jo pelkkä naispappeuden hyväksyminen on ottanut tosi koville. Kirkko ei voi miellyttää kaikkia, mutta se yrittää kyllä kaikkensa. Puhutaan siitä kuinka luterilaisessa kirkossa on seinät leveällä ja katto korkealla, jotta kaikki erilaiset näkemykset mahtuisivat joukkoon. Tällähän tarkoitetaan tietysti sitä että ei sillä ole oikeasti väliä mihin uskoon, kunhan maksaa kirkollisveronsa. Kirkko pyrkii kaikella toiminnallaan maksimoimaan jäsenten määrän. Jäsenten määrä tarkoittaa tietysti samalla sitä että kuinka monta kirkollisveronmaksajaa on. Kirkko on aina huolissaan kirkosta eroamisesta, koska verorahat hupenevat. Sen sijaan että kirkko huolehtisi siitä että oppi olisi Raamatun mukaista, se on huolissaan vain siitä ettei se onnistu miellyttämään kaikkia ihmisiä, ja siksi se on menettämässä jäseniään eli veronmaksajia.

Ateistina olisin mieluusti toivonut että konservatiivisemmasta Miikka Ruokasesta olisi tullut uusi pannumyssyteline kirkolle. Ruokanen olisi voinut jatkaa Paarman pöräysten perinnettä. Saimme edellisen virkakauden aikana tottua siihen että aina kun Paarma puhui julkisuudessa homoista tai kirkollisverosta, kirkosta eroamiset kasvoivat. Millä me ateistit nyt sitten tökimme kirkkoa, kun se on saanut uuden teflon-arkkipiispan johon mikään ei tartu?

Bonussektori: XKCD - ratkiriemukas verkkosarjakuva filosofiasta, tieteestä ja rakkaudesta.

"Oman" uskonnon opetus

Osallistuin tänään Helsingin Vapaa-ajattelijoiden järjestämään keskustelutilaisuuteen jossa käsiteltiin katsomusaineiden opetuksen tulevaisuutta Suomessa. Toista puolta keskustelussa edustivat luterilaisen ja islamilaisen uskonnon opetusta edustavat tahot, heitä vastassaan taas olivat filosofiaa ja elämänkatsomusta edustavia henkilöitä. Keskustelutilaisuus oli antoisa ja kiinnostava, ja siinä tuli ainakin kerrattua syyt miksi uskonnonopetuksesta on syytä käydä rakentavaa keskustelua.

Keskustelussa minua häiritsi ehkä eniten lapsen "omasta" uskonnosta puhuminen, ja siitä kuinka lapsella on oltava oikeus oman uskonnon opetukseen. Richard Dawkins ottaa tähän asiaan kantaa kirjassaan Jumalharha, todeten, että kyse ei ole lapsen uskonnosta, vaan hänen vanhempiensa. Ei ole kristittyjä lapsia, tai muslimilapsia, tai skientologilapsia. On vain perheitä, joissa aikuisilla on jokin uskonto, ja oletetaan että se periytyy sellaisenaan lapsille. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttanut yhteiskunnallisena ilmiönä kirkosta eroaminen. Ongelman ydin on siinä että valtaosa kirkon jäsenistä on lapsena kastettu kirkon jäseniksi pysähtymättä lainkaan miettimään mahdollista lapsen omaa mielipidettä asiaan. Niin kävi minullekin. Vanhempani liittivät minut evankelisluterilaiseen kirkkoon vain muutaman kuukauden ikäisenä, tiedustelematta minulta lainkaan että onkohan tämä kristinusko nyt sitten minun uskontoni. No aika turhahan sitä olisikin ollut kysyä, enhän minä sen ikäisenä olisi osannut ottaa kantaa asiaan.

Kirkolta on edesvastuutonta toimintaa ottaa jäseneksi vauvoja pelkästään siksi että vanhemmat sitä pyytävät. Tästä seuraa sitten se että lapsella ei ole koko alaikäisyytensä aikana juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa omaan uskonnolliseen asemaansa. Toki vanhemmat voivat tarvittaessa myöntää 16-vuotiaalle lapselleen luvan erota kirkosta, tai erottaa alle 16-vuotiaan lapsen kirkosta suostumuksellaan, mutta se on vanhemmista kiinni. Lapsella ei ole omaa päätösvaltaa asiassa, jota kutsutaan hänen "oman" uskontonsa opetukseksi. Jos kyse olisi lapsen "omasta" uskonnosta, niin silloin kai lapsella tulisi olla oma valinnanvapaus sen suhteen. Alle 18-vuotiailla ihmisillä ei ole Suomessa uskonnonvapautta. Ikävää, että lapsille ei suoda oikeutta joka aikuisille on itsestäänselvyys.

Tulisi puhua vaikkapa perheen uskonnonopetuksesta, sillä "oman uskonnon opetus" on yhtä absurdi ilmaisu kuin "kunniamurha". Miten sellainen voi olla oma uskonto, jota ei ole itse valinnut, ja johon ei ole omaa päätösvaltaa? ET-oppilailla on itseasiassa parempi tilanne, koska heillä on valinnanvapaus opiskella halutessaan luterilaista uskontoakin. Tämäkin vapaus vaihtaa katsomusainetta puuttuu luterilaisen kirkon lapsijäseniltä. Ja silti vain hoetaan "oman uskonnon opetusta" samoin kuin hoetaan sitä että ei Suomessa ole valtionkirkkoa, vaan kansankirkko. Valheet eivät muutu todeksi vaikka niitä kuinka monta kertaa toistettaisiin.

Onko uskonnonopetukselle sitten vaihtoehtoja? Nyt on tuotu esille sellaista mahdollisuutta että opetettaisiin kaikille yhteistä katsomuseettistä ainetta. Voimmeko ottaa oppia Ruotsalaisesta religionskunskapista eli uskontotiedosta? Rajan takaa on kuulunut sellaisia uutisia että oikeuden päätöksellä on jouduttu vapauttamaan oppilaita uskontotiedon opetuksesta, koska se ei olekaan niin neutraalia, kuin oli tarkoitettu. Tämä on mahdollinen skenaario Suomessakin yhteisen katsomusaineen toteutuessa: luterilainen kirkko suolaisi oppiaineen omilla mausteillaan, ja pahimmassa tapauksessa kävisi niin että nykymuotoinen uskonnonopetus jäisi, mutta vähemmistöuskontojen ja ET:n opetus hävitettäisiin.

Yksi vaihtoehto olisi säilyttää nykymuotoinen jaoteltu uskonnonopetus, mutta vähentää tuntimäärää nykyisestä. Omilta kouluvuosiltani muistelen että uskonnon opetus alkoi jo ala-asteella, ihan alkupäässä, kun osattiin hädin tuskin vielä kirjoittaa tai laskea yhteenlaskuja. On päivänselvää kirkon kannalta että indoktrinaatio on aloitettava pienestä pitäen, koska mitä enemmän ihminen oppii, ja mitä tiedostavammaksi ja kriittisemmäksi tulee, sen vaikeammin on uskonnon ilosanomaa levittää. Jotta oppi tarttuisi lapsiin, uskontoa on opetettava jo pienestä pitäen, kun lapset ovat vielä kyvyttömiä suodattamaan annettua tietoa kriittisen seulan läpi. Uskonnonopetusta vois vähentää ala-asteella, niin että se alkaisi vaikka vasta viidennellä tai kuudennella luokalla.

Parastahan olisi luonnollisesti se että nykymuotoisesta uskonnonopetuksesta kouluissa luovuttaisiin kokonaan, niin että uskonnon kasvatusvastuu siirtyisi uskonnollisille yhdyskunnille. Tosin tämän muutoksen läpivienti on jokseenkin mahdotonta kirkon nykyisellä valta-asemalla. Uskonnonopetusta puolustetaan sillä että 80 % suomalaisista kuuluu kirkkoon, että "jotainhan siinä on oltava". Tosin kukaan ei oikein tiedä mitä jotain, sillä mielipidemittauksissa käy ilmi että kirkon oppeihin sellaisenaan uskoo kirkon jäsenistä aika pieni osa. Enemmistöllä on jokin oma versionsa kirkon opeista joka poikkeaa siitä kirkon näkemyksestä, ja jotkut eivät usko lainkaan kuten kirkko opettaa. Kirkon jäsenyyteen on olemassa muita syitä kuin se että pitäisi kirkon oppia tärkeänä tai edes oikeana. Monet kokevat tärkeiksi siirtymäjuhlat kuten kasteen, rippikoulun, häät ja hautajaiset. Niiden katsotaan kuuluvan tapoihin, eikä tavoista uskalleta poiketa. Myös kirkon tekemä hyväntekeväisyystyö katsotaan perusteeksi kuulua kirkkoon. Nämä eivät mielestäni kuitenkaan ole syitä joilla voitaisiin perustella uskonnon opetuksen tärkeyttä, jos itse uskonnon opetukseen kirkon jäsenistä uskoo vähemmistö.

On kai tyydyttävä siihen että vanhempien uskontoa opetetaan lapsille heidän "omana" uskontonaan vielä jatkossakin, mutta on toivottava että opetuksen määrä tulisi vähenemään tulevaisuudessa, ja että uskonnonopetus alkaisi vasta ylemmillä luokilla. Olisi myös suotavaa että luterilaisen kirkon jäseniksi liitetyt lapset voisivat vaihtaa uskonnonopetuksesta elämänkatsomustietoon niin halutessaan. Tämä oikeus on jo et-oppilailla, joten miksei samaa oikeutta annettaisi kaikille ja yhtäläisesti? Nämäkin edistysaskeleet veisivät kohti sitä lopullista päämäärää, joka on yhtäläinen uskonnonvapaus kaikille, ikään katsomatta.

Keskustelutilaisuudesta jäi ehkä eniten mieleen Teemu Laajasalon kommentti siitä että elämänkatsomustiedon opetus on kuin vammaisurheilua, mutta siitä puuttuu pyörätuolin aiheuttama sympatia. En tiennytkään kuinka pahasti sanat voivat loukata. Katso koko keskustelutilaisuus YouTubessa.

Bonussektori: Alfred J. Kwak DVD:llä

Uusmikä?

Uusateismista on tullut jokin muotisana jolla paukutetaan ateisteja päähän nykyisin yhä useammin. Sitä kuulee uskovien puheenvuoroissa, ja väistämättäkin herää kysymys: mitä se oikeastaan on? Minulle ei ole oikein selvinnyt että mitä tämä "uusateismi" nyt sitten on? Ja miten se eroaa vanhasta ateismista? Ehkä minä olen vain kyyninen, mutta minusta se vaikuttaa yritykseltä rinnastaa ateismi johonkin vastenmieliseen ääriliikkeeseen jota voi sitten jeesustella. "Niin niin, ne ovat niitä uusnatseja, vai mitä uusateisteja olivatkaan, onhan se härregud, ihan kamalaa."

Olen joutunut turvautumaan omiin päätelmiin, kun kukaan ei ole oikein kunnolla sitä uusateismia määritellyt. Ilmeisesti uusateismi kulminoituu Richard Dawkinsin, Christopher Hitchensin, Daniel Dennetin ja Sam Harrisin kaltaisten henkilöiden ympärille, joiden ainut "rikos" on se että he ovat avoimesti ateisteja, kirjoittavat siitä kirjoja, ja kritisoivat uskontoja julkisesti. Oletan, että tämä on se ratkaiseva ero ateismin ja uusateismin välillä, vaikka en minä ymmärrä kyllä sitä, miksi sille pitää antaa jokin oma nimitys.

Välillä tuntuu että uskovat hyväksyisivät ateistit ilman muuta, jos me vain tajuaisimme pitää mielipiteemme omanamme, ja maksaisimme kirkollisveron kiltisti. Sitä vastoin uskovat kyllä julistavat vuolaasti omaa näkemystään. Nyt eletään piispanvaalien aikaa, ja mediassa esiintyy harva se päivä jompikumpi tulevista pannumyssytelineistä ruotimassa omaa näkemystään siitä saako nyt vaikka homoja siunata, ja minkälaisen kapteenin pitäisi "kirkkolaivaa" ohjata. Puhutaan maireasti "kansankirkosta" välittämättä siitä lainkaan että viidennes kansasta on haistattanut pitkät kirkolle. Mutta jos vastakkaisesta näkökulmasta puhuu julkisesti, niin jopa ovat synnittömät viskomassa kiviä. Vasta saimme Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta lukea että ateismista, siitä uusateismista nimenomaan, puuttuu sisältö, ja että uusateistit kuulemma vain "mässäilevät uskontojen nimissä tehdyillä rikkomuksilla".

On ilmeisesti niin että uskontoa ei saisi kritisoida koskaan eikä missään muodossa. Pitäisihän kaikkien ymmärtää että uskonto on kritiikin yläpuolella, kaiketi siksi että uskonto ei kestäisi kriittistä tarkastelua. Jos sen virheen tekee että uskontoa kritisoi, niin kyllä saa tuomionsa kuulla: uusateisti, moraaliton, pilkkaaja! Ilse Paakkisen kirjoittama pääkirjoitus, tai pikemminkin saarna, on absurdiudessaan jopa viihteellistä. Hän rinnastaa "uusateistit" fundamentalistiuskoviin, ja tässä yhteydessä fundamentalismi on siis paha asia – kristitynkin mielestä?

Paakkisen kirjoituksesta näkee missä ongelma oikeasti on. Hän kirjoittaa: " Uskontokriittisyyden vastapainoksi uusateistinen lukija saattaisi kaivata ateistiselle uskolleen myös jotakin muuta sisältöä." Paakkinen ei ole tajunnut sitä olennaisinta asiaa ateismissa: siinä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ateismi on irtisanoutuminen uskonnoista ja uskonnollisesta sisällöstä, koska ne ovat merkityksettömiä ateistille. Elämässä on muita, oikeasti tärkeitä asioita, joihin ei tarvita uskontoa. Ateisti tarvitsee uskontoa ja uskonnollista sisältöä elämässään yhtä paljon kuin muurahaiskarhu tarvitsee leivänpaahdinta. Uskovan oletus on että kaikkien pitää uskoa johonkin, ja siksi kaikki pyritään raahaamaan sille omalle tasolle, ja käsittelemään asioita vain omasta lähtökohdasta. Nyt on kuitenkin niin että ateismin ja uskon välillä on rakenteellinen ero, joka estää niiden vetämisen samalle tasolle. Uskontoon liittyviä rituaaleja, dogmatiikkaa ja hierarkiaa ei ateismissa ole, koska ateismi ei ole uskonto. Siksi sillä ei ole mitään sisältöäkään.

Kirkon kamppailu jäsenistä

Kirkko käy raskasta kamppailua jäsenistä, kertoo Kalevan pääkirjoitus 1.3.2010. Väittäisin myös, että kirkko on häviämässä kyseisen taiston. Ei ihan nyt, eikä huomenna, eikä vuoden päästäkään. Kirkon jäsenet valuvat pois pieninä puroina, jotka vähitellen ovat kasvaneet vähän isommiksikin. Tämä vuosi olikin merkittävä virstanpylväs kirkon jäsenmäärää tarkasteltaessa. Ei niinkään siksi että olisi tapahtunut jotain uutta ja merkittävää. Itseasiassa kirkosta eroaminen väheni viime vuonna verrattuna vuoden 2008 huippuun. Merkittävyys tulee siitä, että nyt kirkonjäsenluvun prosenttimäärä putosi alle 80 %, ensimmäistä kertaa. Tarkka jäsenmäärä on nyt 79,7 %, ja odotettavissa on että tänäkin vuonna siitä putoaa tuo 0,7 pois.

Kalevan pääkirjoituksessa mainitaan myös että 4,3 miljoonaa suomalaista kuuluu kirkkoon, ja siksi voidaankin puhua kansankirkosta. Kannattaa kuitenkin muistaa että meitä suomalaisia on 5,3 miljoonaa, ja nopeimmat varmaan jo laskivat päässä että miljoona suomalaista ei kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Osa heistä on ortodoksikirkon jäseniä, sitten on helluntailaisia, jehovan todistajia, mormoneja ja muslimeja. Huikeana enemmistönä kuitenkin sellaiset kansalaiset, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Ja arvata voi että parin vuoden päästä pelkästään uskonnottomia on Suomessa miljoona.

Kalevassa pohditaan myös sitä kuinka "mikään muu vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuva yhteisö ei pääse lähellekään samanlaisia lukemia." Niin, kirkon 4,3 miljoonaa jäsentä on kyllä vaikuttava määrä ihmisiä, mutta jäsenyyden vapaaehtoisuus on kyllä hieman kyseenalainen tulkinta. Toki pintapuoleisesti tarkasteltuna voidaan todeta että vapaaehtoistahan se on kaikille täysi-ikäisille, tosin ei lapsille. Kuinkahan moni muu yhteisö ottaa jäsenekseen sylivauvan? Lapset kasvatetaan kirkon jäsenyyteen alusta pitäen. Päiväkerhoissa ja kouluissa jäsenyyskasvatus aloitetaan ruokarukouksilla, jotka kuulemma eivät ole uskonnon harjoitusta, vaan perinnettä. Kasvatus jatkuu uskonnon opetuksella koko peruskoulun ajan. Kirkon jäseneksi liitetty lapsi ei voi esimerkiksi valita itse opiskeleeko uskontoa vai ET:tä, vaan on pakko opiskella uskontoa. Yläasteeseen kuuluu olennaisena osana tietty rippileiri. Sehän on kivaa kun kaverit menevät leirille, ja sukulaiset keräävät rahaa rippilahjaa varten. Vielä armeijassakin uskontokasvatus jatkuu sotilaspappien, -pastorien ja kenttärovastien johdolla.

Kun ottaa huomioon sen miten vahvasti yhteiskunta pyrkii integroimaan kansalaiset kirkon jäseniksi, on hämmästyttävää että niinkin suuri osa kuin viidennes suomalaisista ei kuulu kirkon jäseniin. Voidaan toki puhua vapaaehtoisesta jäsenyydestä, mutta voitaisiin myös väittää että yhteiskunta tietoisesti pyrkii muokkaamaan ihmisistä kirkon jäseniä, jolloin kyse ei ole niinkään vapaaehtoisuudesta, vaan ehdollistamisesta. Kaikki käy hyvin mutkattomasti: jäsenmaksu menee huomaamattomasti verojen mukana, ja sitä perustellaan sillä että sehän menee niin hyvään tarkoitukseen, vaikka kirkon budjetista alle 20 % menee vähäosaisten auttamiseen. Suurin osa budjetista kuluu siihen että kirkon jäseniä sitoutetaan kirkkoon erilaisin riittiseremonioin ja käännytyskampanjoin.

Pohdittavaksi jää vain se, miksi kirkkoinstituutiolla on tarve sitouttaa koko kansakunta johonkin oppiin. Siihen on varmaan useita syitä. Monet ihan arkisia, kuten että kirkko on kiva suojatyöpaikka papille josta on tullut ateisti opiskeltuaan kerrankin oikein kunnolla teologiaa ja ymmärrettyään miten paljon puppua siihen liittyy. Toisekseen kun nyt on olemassa koko tämä kirkkobisnes, sehän on ihan kätevää liiketoimintaa. Taivaspaikkojen tuotantokustannukset ovat varsin vähäiset, mutta tuotetta myydään silti elinikäisillä kestotilauksilla, eikä reklamaatioita saamatta jääneistä taivaspaikoista tule lainkaan, ymmärrettävistä syistä. Yksi tärkeä syy on kuitenkin vallankäyttö. Kirkolla on poliittista valtaa, jota se häikäilemättä käyttää. Kirkko on julistautunut kansakunnan moraaliseksi kompassiksi, jonka neula osoittaa sen mitä lakeja saa säätää ja mitä ei. Raamattu on siitä kiva kirja, että sieltä voi itse poimia ne kohdat joita haluaa noudattaa.

Eräässä keskustelussa ihmettelin sitä, miksi kirkko sallii naispappeuden, mutta kieltää homoliitot, vaikka molemmat ovat Raamatussa kiellettyjä. Sain tähän inhottavan, mutta rehellisen vastauksen: "kirkolla on varaa menettää homot, mutta ei naisia." Näinhän se todellakin on. Kirkko laskelmoi asioita niin että homoseksuaalien hyväksymisestä seuraisi mahdollisesti suurempi jäsenkato kuin siitä että homoja syrjitään. Kirkolle on tärkeää pitää kiinni jäsenistään, ja se on valmis tinkimään jopa Raamatun opetuksista, jos sillä tavalla vain saadaan sitoutettua jäseniä kirkkoon.

Positiivista on vain se, että kirkon valta on ihan aidosti murenemassa, yksi jäsen kerrallaan. Päivittäin kirkon jäsenmäärä vähenee, eikä vähenevää jäsenmäärää korvaa siihen liittyvät. Kasteiden osuus on laskussa, eikä ihme, kun on vaikeaa löytää kahta kirkkoon kuuluvaa kummeiksi. Kirkollisten häiden osuus on hupenemassa maistraattivihkimisten kasvattaessa suosiota. Pienistä puroista syntyy jokia ja virtoja. Kirkon jäsenpohja murenee vähän kerrassaan, eikä missään näy mitään mikä pysäyttäisi tai muuttaisi vuosisadan ajan jatkuneen jäsenkadon suuntaa. Hitaasti, mutta varmasti kirkko häviää taistelun.

Bonussektori: Oasis – Wonderwall